Ison hotellin keittiö, uuvuttava työpaikka, jossa minua ei ollut olemassa. Olinhan menettänyt kaiken, kartanot ja maat, olin köyhä kuin kirkonrotta. Olin pudonnut yhteiskunnan arvoasteikossa alimpaan pykälään tai joidenkin mielestä nollaan.

Tiskasin koneella, pesin kattiloita tiskinurkkauksessa. Kahdeksan tuntia tuntia tuntia.. Tarjoilijat toivat astioita, kukaan ei puhunut minulle mitään. Tarjoilija pudotti lasin, minä lakaisin sirpaleet ja jatkoin tiskausta. Tupakalla kävivät ulkona vähän väliä, heillä oli hauskaa keskenään. Minut he ohittivat kuin olisin ollut ilmaa, viskasivat kuitenkin astiat linjastolle ohi mennessään. Olin siis kuitenkin olemassa, koska aina oli puhtaita astioita. Olin kuin Tuhkimo nurkassani, hikinen ja likainen, koska aina oli kiire. Kokeilla oli kiire: pese tuo kattila, ois pitäny jo olla, tarviin heti. Kukaan ei pyytänyt kahville tai syömään. Otin itse kahvikupin ja join nurkassani. Eräs yösiivooja toi kerran kiisselivadin ja sanoi: ”syö tuosta jos maistuu.”

Roskista otin luita koiralle ja panin pussin pyöräni viereen. Herra Johtaja avasi sen ja huusi”- Täältä ei viedä mitään, tietäkää se!” Olin ihan hiljaa. Tiskasin ja tiskasin ja aloin puhelemaan astioille. ”Oliko teillä hauskaa pöydässä? Olivatko naiset kauniita? Mitä lauluja kuulitte?”

Herra Johtaja oli ”hyvinä päivinä” käynyt meillä kylässäkin monta kertaa, nyt hän ei koskaan tervehtinyt. Hänelle minua ei ollut olemassa.

Pesin lihatarjottimia ja kyselin niiltä: ”Kuulitteko metsästysjuttuja? Näittekö minun kotikyläläisiäni? Ne eivät halveksi minua vaikken omista mitään. Niillä on sentään sydämen sivistystä”.

 

Nyt Herra Johtaja istuu vankilassa veropetoksista. Minä olen vapaa kuin taivaan lintu, nautin niiden liverryksestä puhtaalla omallatunnolla. Tupakanpolttajat yskivät keuhkojaan pihalle raittiissa ilmassa, jota ilman hekään eivät voi elää. He eivät yhäkään ”tunne” minua ohikulkiessaan, mutta minä hengitän puhtailla keuhkoillani. Ja kierrän heidän tupakansavunsa. Yösiivooja ajaa pyörällä töihin ja vilkuttaa iloisesti.

 

JA AURINKO NOUSEE

Olen toisessa työpaikassa. Minä olen olemassa, asia, jota en tahdo millään muistaa edellisen jälkeen. Kyselen nöyrästi: ”Mitä teen? Milloin teen? Minun kuuluisi sanoa: ”Nyt tehdään ja näin tehdään.” Minulla on siihen taito ja koulutus, mutta vie aikaa nousta nollasta kymppiin.Täälläkin joku tahtoo ohittaa kuin minua ei olisi olemassakaan. Hän kirjoittaa tyttärelleen hyvän työtodistuksen, vaikka minunhan se kuuluisi tehdä. Työtodistuksen arvonimi ”emäntä” ei mielestäni kuulu kesäapulaiselle, joka on hädin tuskin osannut perunat keittää. Mietin miten tyttörukka pärjännee seuraavissa työpaikoissa, kun hänellä pitäisi jo olla emännän taidot.

Toinen työtoveri tuo töihin vihaisen koiransa, joka repii yhden työmiehen nahkatakin, ja ruikkii juhlien tilaajan kintuille. ”Se on niin leikkisä,” naureksii omistaja, eikä korvauksista ole puhettakaan. Juhlien tilaaja peruu juhlat. Hän ei tule paikkaan, jossa koirat kintuille kuseksii. Kun korjasin koiran jätöksiä matoilta, ja parsin revittyjä vaatteitani, alkoi mittani täyttyä. ”Mä en tuu sit ollenkaan töihin,” ilmoitti nainen.” Mä teen kotona nää työt. Ei koiraa voi jättää yksin kotiin.” Eipä voikaan, kun ei ole tehty kunnon aitausta, ja naapurit pelkäävät ja juoksevat pakoon koiran nähdessään. Muutaman kyläläisen puhuttelun, ja raadellun naapurinkoiran jälkeen hän kai lopetti koiran. En ole kiinnostunut asiasta.Vihat sain kuitenkin. Naureksin kuulemma liikaa työmiesten kanssa, hän kertoi ylijohtajalle, joka tuli kuin myrskyn merkki luokseni. Minun tulisi kuulemma ajatella, miten käyttäydyn tälläisen paikan emäntänä. Pitäisi olla ARVOKAS!

 

JA AURINKO PAISTAA

Elämä kyllä tasaa, sanoi mummoni, ja niin on käynytkin. Enää ei ole pakko tehdä, vaan saa tehdä, ja saa valita mitä tekee. Se on etuoikeus terveelle ihmiselle. Onhan paljon tehtävää erilaisissa harrastuksissa, talkoissa, ystäväpalvelussa ja vapaaehtoistyössä. Nyt voi panna ”omat työt ” etusijalle. Kulkea metsät ja suot ja järvet ja kirjastot ja ystävät, ja sitten tekeekin jo mieli tulla taas ihmisten ilmoille vähäksi aikaa.

 

Olen munkinpaistotalkoissa. Meillä ikänaisilla on niin hauskaa, kun munkkien reiät tahtovat mennä ihan väkisin umpeen kattilassa kiehuessaaan. Tyhjän nauraminen on terapeuttista.

Teemme piirakoita, ei väsyksiin asti. Malli tulee milloin minkinlainen, persoonallinen kuitenkin.

Lähdemme retkille, sama iloinen talkoojoukko. Yösiivoojaystäväkin on joskus mukana vapaa-ajallaan. Hän kertoo, että tupakkapaikka on vaihtunut kauemmas, mutta samat tyypit viipyvät yhä kauemmin siellä, ja köhivät niin, että pahaa tekee kuunnella. Hän on onnellinen puolestani, että voin itse valita ”työtoverini.”

Minullakin on nykyisin syysloma, talviloma, hiihtoloma, tai mikä loma vain haluan. Nyt keksin ”lomilleni” monenlaisia nimiä. Tänään minulla on äitiysloma, kun hoidan ihanaa pientä Sellaa. Halailen häntä niin, että hän tyrkkää minut kauemmaksi, ja sanoo äkäisenä: ”Kyllä tuo rakkaus jo riittää!” Hän huomauttaa myös, että HÄNEN mummollaan on aina liina pöydällä ja kukkia.

 

Keitämme talkoilla rantakalaa. Muistelen Ilkkaa, työkaveriani ravintola-ajalta. Aamuisin tuli keittiöön parikin isoa laatikkoa muikkuja. Ilkka otti kalalaatikot autoon ja ajoi kirkkorantaan laiturille niitä perkaamaan. Seurana oli lokit ja kylän miehiäkin. Raikkaassa ilmassa oli mukava perata kalat, ja huuhdella ne järvessä, ja ajaa sitten töihin takaisin. Kalan perkaus ei ollut yleensä keittiöväen mielipuuhaa, joten iloitsimme suuresti Ilkasta.

 

Pesen mattoja rannassa, omia, tai toisten, ei sillä lie väliä. Aurinko paistaa ja välillä voi pulahtaa järveen. Tai juoda eväskahvit rantakivellä istuen. Lukeakin voi aurinkoa ottaessaan, ja pohdiskella, ovatko omat ajatukset samankaltaisia esimerkiksi Joel Lehtosen kanssa. Putkinotkojakin kun on niin monenlaisia.Voin myös juoda eväskahvit laiturin nokassa, tai soudella rantakaislikossa, ja kuunnella ehtookelloja.

 

Elämä on tasannut, moninkertaisesti!