Ystävä pääsi töihin oppisopimuksella. Jotenkin tutulta kuulosti tuo sana, työn ohella siis opiskellaan työhön.

Minäkin olen ollut oppisopimuskoulutuksessa kolmekymmentä vuotta kuten niin moni muukin maatalon miniä. Silloin en vaan tiennyt asialle noin hienoa nimeä.

Nyt kun työpaikka, mies, apet, anopit, ym, ovat kadonneet, karanneet, poissa, -mitä jäi jäljelle? Kokemusta? Muistoja? Hyviä vai huonoja? Uusiko elämä?

Ehei, entinen ei ole vielä ohi. Niin kuolemansairas en ole etten veisi kukkia kynttilöitä lannotteita taimia sukuhaudalle jossa on kuulemma paikka minullekin. - Hellepäivinä ajan kukkia kastelemaan jopa kaksi kertaa päivässä. Jouluaaton pakkasessa vien kynttilät vaikka umpihangessa. Omille lapsilleni olen sanonut että tuhkat tuuleen, ei sukuhautaan.

 

Entä perintöhopeat! Kiillotan ja hankaan, käytän perintökaavan mukaan jouluna ja juhannuksena ja laitan ne taas varovasti kaappiin. Kuuntelen ihmisten riitoja suvun koruista, hopeista ja posliineista: sille ne jäi vaikka minulle olisivat kuuluneet. Eivät ikinä anna anteeksi.

Minun lapseni saavat myydä hopeat. Mukit ja muovi ovat paljon helpompia käyttää kuin hopeat ja ohut posliini. Kenen onni on Myrna- kupeista kiinni niin minun jälkeeni saa.

 

Antiikkihuonekalut aioin pilkkoa polttopuiksi mutta ystävä tuli väliin. Niillä tuoleilla on vaikea istua, mieluummin löhöän sohvalla jonka ostin kirpputorilta.Ystävä toruu: ”-Jos ei ymmärrä antiikin päälle voisi ainakin pitää suunsa kiinni. Tämän tuolin kun hioo ja lakkkaa niin tästä tulee todella upea.” Muistutan varmaan Pölhö-Kustaata kun katson häntä suu auki enkä uskalla kysyä että miksi ihmeessä? Hän kiertää huutokaupoissa ja ostaa uskomattoman hintaisia kippoja ja yhä vaan kyselen miksi. Eipä silti, osti minun setänikin kerran huutokaupasta kuorman heiniä, vaikka ei omista yhtään eläintä ja asuu kerrostalossa. -Kun Otto ois muute saanu sen kuorman puoli-ilmaiseks, hän puolusteli itsekin vähän häpeissään.

 

Jokainen varmaan hoitaa mielellään omien rakkaitten vanhempiensa hautoja ja muistoja.Mutta ehkä monenkin ”oppisopimus” on ollut niin raskas taakka että sen haluaa unohtaa kokonaan.

Serkkuni synnytti sota-aikana kaksoset.Puute ja köyhyys oli jokapäiväistä. Anoppi huokasi lapsia katsoessaan: -”Voi, voi, kuolis ies toinen!”Onneksi ei kuollut kumpikaan,elävät vielä tänä päivänäkin ja ymmärtävät ettei heidän ”oikeasti”haluttu kuolevan.

 

On monenlaisia kertomuksia:

Mummoni kertoi että hänen anoppinsa teititteli miestään koko ikänsä. Hän kattoi miehelleen kahvin saliin, niiasi ja sanoi: ”Tulokee työ hyvä isäntä, kahvi on jo kupissa”. Isännän mentyä kahville hän kuiskasi palvelijoille:-”Juokee tytöt hellalta siitä kuparipannusta kahvii, nyt ei ukko niä.”Liitto oli kuulemma ollut hyvin onnellinen.

 

Tätini kertoi että mitään hän ei osannut tehdä anoppinsa mieliksi. Vihdoin hän tuskastuneena pyysi että saisiko hän jotain ihan yksinkertaista hommaa, vaikka vain aidanseipääksi. Anopilla olikin huumorintajua, kysymys oli hänestä niin hauska että siitä alkaen hän käytti miniästään leikkisästi nimeä ”aijanseiväs”.He olivat hyviä ystäviä ihan loppuun asti.

 

Näitä tarinoita on yhtä paljon kuin on perheitä. Ne ovat kasvukertomuksia ja jokainen elää niitä ymmärryksensä mukaan. Elämänkoulusta valmistuukin vain oppisopimuksella!