Karjakon ammatti oli vielä 50-luvulla todella arvostettu. Kuuntelin mielenkiinnolla kun ystäväni Heta kertoili elämäntarinaansa.

 

-Siitä tehdään karjakko, oli nuori isä sanonut kun kuuli että esikoistytär oli syntynyt. Heta oli vauvasta asti mukana navetalla, pellolla, tuvalla. Hän väittää ihan selvästi muistavansa kuinka hän 2-vuotiaana seisoi saavissa joka oli maitokärryssä ja äiti lauleli :”-sulla on suu kuin ruusunnuppu ja silmät kuin kaksi tähteä, uskallatkohan, uskallatkohan, kanssani lypsylle lähteä.” Sen hän ainakin ihan hyvin muistaa kuinka hän kävi 5-vuotiaana salaa laitumella lypsämässä maitoa maahan, koska oli niin hauskaa opetella lypsämistä.

Karjassa oli yksi Omena niminen lehmä jolle piti tehdä erillinen aitaus, se kun muuten kulki lehmän luota toisen luo ja imi niiden utareet tyhjiksi maidosta. Ennenkuin asia huomattiin, ihmeteltiin kovasti miksi lehmät lypsivät niin vähän laitumella, paitsi Omena, joka ei talvella ollut mitenkään suurituottoinen.

 

Heta muistaa laittaneensa rusetin Lysti nimisen lehmän otsatukkaan. Lystistä tuli turhamainen, se ammui ja metelöi ellei rusetti ollut paikoillaan. Ihan rauhallinen se oli aina kun ‘kampaus’ oli kauniisti. Keinosiementäjä ja eläinlääkärikin oppivat tuntemaan Lystin -”ai hoidettava on se rusettipää.”

Heta muistaa vihaisen lehmän, Ipanan. Sillä oli isot sarvet joilla se hallitsi koko karjaa ja maatalousnäyttelyssäkin puski viereisten lehmien kyljet naarmuille. Mutta kotiin tultuaan se juoksi laitumelle ja kävi nuolaisemassa jokaista lehmää - oli varmaan iloinen päästessään omien kavereidensa pariin.

 

Taikuuden pelko jäi lapsen mieleen kun mustalainen navetan ovella sähähti -Lehmäis vertä lypsäköön! Äiti ei ollut antanut maitoa pyytäjälle. Seuraavana aamuna eläinlääkäri ei uskonut taikuuteen, vaan kertoi verisen maidon olevan vedinpolkeman syytä. Vaan mistä se mustalainen sen tiesi etukäteen, mietti Heta vielä vuosia myöhemmin.

Leipä tuli pellosta ja karjasta ja mieleen juurtui kunnioitus säiden antajaan ja vahva maausko. Juuri näin kuului kaiken ollakin. Itsestään selvää oli naapureiden auttaminen ja koko kyläyhteisön hyvinvointi.

 

Hetan tie kulki vieraiden lehmiä hoitamaan. Mukaan liittyi naapurin poika joka toimi tilanhoitajana Hetan karjakkotiloilla ja lauleli vuorostaan ”uskallatkohan, uskallatkohan kanssani matkaan lähteä?”

Koitti myös aika jolloin tuli ajankohtaiseksi paluu kotitilalle. Maaseudun nopea muutos hämmästyttää nyt, lehmien pito ei kannata pikkutiloilla. Nyt vuokrataan rantamökkejä ja kasvatetaan joulukuusia. Onko se maausko uus?

 

Näiden Omenien, Lystien ja Ipanoiden viisaus hymyilyttää vieläkin Hetaa. Olet hyvä sellaisena kuin olet, olitpa turhamainen Lysti, itsekäs Omena tai johtaja Ipana. Muistelot myös vakavoittavat Hetan. Hän miettii lapsenlapsiaan ja huokaa: -Nämä karkkipäiviin ja herkkuvälipaloihin tottuneet elintasonuoreni! Kuinka opetan heille jokapäiväisen leivän merkityksen? Ja tämän: kaikilla ei ole vielä kylliksi. Ja tämän tärkeimmän: ei ainoastaan leivästä.