Naapurin koiran räksytys ottaa päähän. Rouva valittaa kipeää selkäänsä ja sanoo, ettei hän jaksa juosta sen kanssa. Kerroin että meidän mummo on sanonut, että paras hoito selkäkipuun on sitoa koirannahka selkää vasten karvapuoli ihoa päin. Joten koiran voisi ampua, siinä tulisi sitten oma ja naapurin ilo samantien. Suuttui.

Toiselle naapurille sanoin että nuo ilkeännäköiset känsät saa pois käsistä kun ottaa ukonilman aikana satanutta vettä kivenkolosta ja pesee sillä kädet. Meidän mummon ohje tämäkin. Ei edes kiittänyt.

Kolmannelle naapurille annoin ihan ilmaisen neuvon, ettei mattoja nykyisin enää piiskata vaan harjataan lempeästi. Hän sanoi ettei usko kaikkia hupsutuksia, koska hänellä on pitempiaikainen kokemus siivouksesta. Samalla hän kysyy milloinka olet itse siivonnut?

 

Huomaan että minun pitäisi ottaa opiksi viisaan Lahja-tätini sanat. Hän oli juhlia laittamassa Taipaleen talossa ja joku apulainen kysyi että mitä mieltä hän on jostain asiasta? -Se on miun assii, vastasi Lahja. -No, mie oon sitä ja sitä mieltä, sanoi kysyjä. -Se on siun assii, totesi Lahja. -Mutta se Aino ol sitä mieltä, kuiskasi kertoja luottamuksellisella äänellä. -Se on sen assii, totesi Lahja-täti.

Mutta viisaus ei kulje suvussa, huomaan. Yritän kylläkin hillitä kerkeää kieltäni, siis yritän.

 

Menin linja-autolla kaupunkiin ja kuuntelin kuinka ison talon isäntä kehuskeli että heillä on kuuskymmentä lehmee ja emakoitakii on kaks, ettei tarvii sianlihhoo ostamaan mennä. Vieressä istuva Hilja-täti sanoo, että on hänelläkin yksi lehmä, Omena, se on niin rakas ystävä. Hiljan posket ovat pyöreät ja punaiset kuin isä-Mitrolla, ja kyynel herahtaa silmäkulmaan, kun hän kertoo että Omena on kipeänä, ja hän on menossa hakemaan sille lääkettä. Käännän selkäni isolle isännälle joka kertoo, että ol kyselleet kalastuslupia, mut heijän vesille ei ainakaan anneta. Hilja sanoo että Taivaan Isän ne on kalatkin, ei siun. Ja kukat ja lintusetkin, hän lisää nopeasti ettei suututtaisi isäntää. Ja minä yritän olla puuttumatta asiaan, ja hammasta purren onnistunkin.

 

Kävellessäni kauppaan, Herra Johtaja ajaa autollaan viereeni. Hän näkee minut milloin suvaitsee. Tällä kertaa suvaitsee. Hän näet harrastaa laulua, ja luulee olevansa uusi Pavarotti. -Teillähän on ne sukujuhlat, minä voin tulla laulamaan pari laulua, hän ehdottaa. No,mikäs siinä, ohjelmaahan aina tarvitaan. Sukuun kuuluu myös oikea oopperalaulaja, jonka esityksiä on kauan odotettu. Hän laulaakin monta lempiaariaani, ja pyydän lisää. Herra Johtaja hakee nuotit autostaan ja hymyilee oopperalaulajalle. -Onpa hauska saada kerrankin vähän tasokkaampaa lauluseuraa, hän sanoo alentuvasti. Ja hän laulaa, yleisön pyynnöistä huolimatta.

 

Ymmärrän hänen innostuksena, koska itsekin olen huomannut, että harrastus voi vallata kaikki ajatukset. Eilen olin menossa töihin hautajaisiin, ja taas herra Johtaja pysähtyi, ja kysyi: -Oletko kuullut kuka sinne on pyydetty laulamaan? Luulikohan ne, että minä olen vielä siellä Viron matkalla? Tiedän että kaunisääninen kanttorimme on pyydetty laulamaan, mutta en ole tietävinäni.

 

Koska lupasin yrittää parantaa tapani, olen siis hiljaa. Ehkäpä maltankin pari päivää olla ääneen ihmettelemättä asioita jotka hämmästyttää tai muuten vaan ärsyttää. Muistan Lahja-tädin sanoja, ainakin sitä, että se on hänen assii ja heijän assii. Vaan kiusaaja kuiskaa korvaan että mikä on miun assii, niin on omassa vallassani jakaa sitä ”assiita” muille, kuten taas nyt pääsi käymään!