Nuhakuumeessa on mukava hautautua huopien alle. Mikään ei juuri kiinnosta. Kuka Lipponen? Kiinnostaa vain mehulasi ja kuumemittarin lukemat.

Kotiväki yrittää virkistää, mutta mikään ei naurata. Pieni kummityttö käy kysymässä, onko ruuassa kepsuttia. Kesälapsi Jeremias käy toteamassa, että sinulla kun ei ole kännykkää eikä pleikkaria eikä edes diskovaloja, niin tiedätkö edes mikä on luistelutyyli? Kuumeisena en jaksa ymmärtää, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, mutta liekö tuolla väliä. Nyt minulla on aikaa ajatella omia asioitani. Muistelen kesäistä niittyäni, se oli yksi elämäni kauneimpia asioita.

Viime kevättalvella olin puutarhakurssilla, jossa neuvottiin kuinka kotipihaan tehdään kukkaniitty. Innostuin kovasti asiasta. Isäntä sanoi että niittyjä meillä on hehtaarikaupalla ennestään, pitäisikö sellainen oikein tekemällä tehdä! Saranin takana on komea vesakkoniitty ja luhtaniitty on suon perällä, hän ilmoitti.

 

Valitsin tuvan takaa kivikkoisen pellon, johon kylvin kukkasekoitusta ja siirsin heinäpellolta harakanhatun taimia ja pelto-orvokkeja. Anoppi kehoitti laittamaan edes jonkun perunavaon, ettei maa menisi ihan hukkaan. -Perunoitako minun ikiomalle niitylleni, ehei! En halua istua päiväkahvilla perunapellolla.

 

Taimet kasvoivat hyvin ja kävin joka päivä nyppimässä voikukkia, etteivät ne leviäisi liikaa. Poimulehden keskeltä nuolaisin aamulla enkelinkyyneleen ja ratamonlehteä laitoin pikku naarmujen päälle. Vein tuolin niitylleni ja istuin siellä teekupin kanssa katsellen perhosia. Etsin perhoskirjasta nimen oudolle ruskeasiipiselle perhoselle. Se oli Niitty-yökkö. Olin niin onnellinen ‘omasta’ perhosestani, etten ollut kuulevinanikaan isännän kyselyjä, että joko niitetään emännän pelto, muut heinät ovat jo seipäillä?

 

Jostakin oli niitylle lentänyt kurkunsiemen ja siitä kasvoi hauskannäköinen kaareva kurkku, ei todellakaan EU-direktiivien mukainen. Muutama ahomansikka kypsyi kiven vierellä ja koristelin teekuppini mansikan lehdillä ja kurkkuyrtin kukilla.

 

Kukkien kauneus lumosi mumminkin. Hän kertoi, että eläkeläisten retkellä Madeiralla hän näki kauniin ja erikoisen kasvin hotellin aulassa ja varasti siitä oksan. Hän kuljetti sen kotiin käsilaukussa kostutettuun talouspaperiin käärittynä. Varovasti kuin aarteen hän istutti sen multaan, jospa se hyvinkin juurtuisi. Ei kuihtunut, ei kasvanut. Ukki ihmetteli, miten vahvat lehdet kukassa oli ja tarkemman tutkiskelun jälkeen hän huomasi, että se oli muovikukan oksa!

 

Vielä syyskuussa löysin niityltäni kuusilehtisen apilan ja lähetin maa-äidille lämpimän kiitoksen tästä turhasta maapalasta. Jos vielä paranen tästä taudista, se johtuu näistä onnellisista niitty-unelmista. Oven raosta kurkistaa Jeremias ja kuulen hänen kuiskaavan kummitytölleni: -Ei se voi olla kuollut, se hymyilee!