Jospa kerron lopuksi ystävästäni Väinöstä.

Hän halusi seurakunnalta ystävää, jolla olisi kulinaristisia harrastuksia. Monien mutkien kautta päädyin sitten invaliidi- Väinön ystäväksi.

Väinö oli työelämässä ollut ihan huipulla, mutta sieltä on tunnetusti se luistava alamäki ihan pohjalle, kuten tässäkin tapauksessa.

 

Tapasimme noin joka toinen viikko, ja puhelimme usein monta tuntia esimerkiksi saksalaisista aterioista, Väinö oli asunutkin siinä maassa aikoinaan. Aika pian huomasin, että tietoni eri maiden ruoka-ja viinikulttuureista olivat todella vähäiset. Suomalaiset makkarat ovat sianruokaa saksalaisten rinnalla, oli Väinön mielipide. Lihapitoisuus on niissä huomattavasti suurempi, ja se on aitoa lihaa. Joskus maistelimmekin kabanossia, jota hän sai jostain tuliaisiksi.

Joulupäivä oli juhlaa. Pukeuduimme päivälliselle hienosti. Väinö istui pyörätuolissaan liituraitapuvussa, ystäväni Pike ja minä olimme iltapuvuissa. Punaviini oli piilon takaa jemmasta kaivettu pullo, eikä Pikekään, joka on tarjoilija ammatiltaan, ollut koskaan nähnyt sellaista. Täytyy sanoa että sen jälkeen ei ole iltapuvulle ollutkaan käyttöä. Väinö hoiteli kaukosäätimellä automaattihellaansa ja yhdessä teimme ruuat ja katoimme pöydän. Tämä on todella juhlallisin muisto ystävyytemme ajoilta.

 

Väinöllä oli auto mutta ei ajolupaa. Ystävälläni Pikellä on ajolupa muttei autoa. Hyöty oli siis molemminpuolinen, kun pyörätuoli työnnettiin Väinön autoon, ja Pike kuskinaan hän pääsi katsomaan Sulkavan soutuja. Hän istui rannalla, tupakoi, ja katseli veneitä monta tuntia.

Kerran teimme Karjalan kierroksenkin. Hän halusi jostain syystä, että hänet viedään Rääkkylän kirkkorantaan, satamaan, kuten hän sanoi. Hän oli ollut siellä sota-aikana jossain salaisessa tehtävässä, siitä ei saanut vieläkään puhua. Liperissä nautimme ruuat juomineen ja Kiteellä kahvit. Väinö nautti matkasta kovasti, koska ei ollut enää päässyt yksiöstään aikoihin mihinkään.

Avarasydämisenä ihmisenä hän otti yksiöönsä turvaan muutamaksi yöksi elämän murjoman nuoren tytön, ja joskus taksimiehen salarakkaansa kanssa. Näin hänkin teki ystäväpalvelua omalla tavallaan. Kotipalvelukin joutui joskus käymään nostamassa Väinön vuoteeseen takaisin tai lääkitsemässä ja pesemässä tarpeen mukaan. Hänen kirjavaa elämäntyyliänsä seuratessa oli monesti pantava mietintämyssy päähän, ja rajattava, mikä on ystäväpalvelua, tai mikä kuului kotipalvelulle.

 

Monesti mietin miksi sillä paikalla olin juuri minä? Kuka valitsi kenet? Melkein kaikki asiat ovat valintakysymyksiä, kuten sekin, kuinka paljon ajastamme haluamme antaa toiselle ihmiselle.

Valitsemmehan joka päivä: auto vai polkupyörä? Kokous vai koti-ilta? Videopeli vai lumi-ukko?

 

Auttaminen ja ystäväpalvelu on mielestäni viisas valinta. Vahvatkin meistä tarvitsevat kuulevaa korvaa, hyvää sydäntä, ihmistä joka pysähtyy ja antaa tukea. Kysymyksen miksi minä, sijaan kannattaa ehkä kysyä: miksi en minä? Luulen että Väinö naureksii pilven reunalla, olihan ystäväsuhteemme todella antoisa!

 

Työikäiset saivat äskettäin kulttuurisetelin, mikä todistaa taiteen ja kulttuurin merkityksen terveyden ylläpitäjänä.

Lääkärit määräävät liikuntareseptejä kunnon ylläpitoon, ja olen kuullut, että muutamat työpaikat ovat panostaneet liikuntaseteliin.

Meille kaikille on jo annettu auttamisseteli, voimme käyttää aikaamme toisten iloksi. Ottakaamme se käyttöön, kysykäämme itseltämme: miksipä en minä?

 

Kirjoitus on Kerimäen Ystäväpalvelun 30-vuotisjuhlassa luettu puhe.