Vanha heila tuli kylään. Ei oltu tavattu yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän toi tuliaisiksi ison hauen vonkaleen, jonka oli saanut aamulla verkolla, ja sanoi että raamattukin kehottaa olemaan leskien ja orpojen tukena ja turvana, ja ainahan jokainen ruokaa tarvitsee.

-Sie sitä oot säilyny niin nuorekkaana, hän kehaisi, ja laittoi silmälasit uudestaan päähän. Luuli kai kehun menevän minuun täydestä kuin väärä vitonen mustalaispojalle.

 

Muistan kuinka hän nuorena ollessamme kävi kysymässä veljeltäni, olenko ahkera työntekijä ja osaanko lypsää. Ja pitääkö paikkansa, että Hilja-täti on luvannut testamentata rahansa minulle, kummitytölleen? Veli todisti että ahkerampaa ihmistä ei ole olemassakaan, ja täti on säästänyt yli viisikymmentä vuotta, että kummityttö pääsisi hyviin naimisiin. Joku siihen väliin tuli kuitenkin sotkemaan, ja meni tämä kolmekymmentä vuotta.

 

Istuskeltiin siinä pihakeinussa, ja hän taas kehaisi että ihan niinkuin olisin puhjennut kukkaan näin myöhemmällä iällä. Hän kertoi omistavansa sen maapaikan, joka vanhemmilta jäi. Yksi renki on työapuna. Äiti kuoli joku vuosi sitten. Se tykkäsi kukkia hoitaa, jäi koko talon pituinen ruusupenkkikin. ”Yl talon,”hän sanoi tarkoittaen, että penkki jatkui postilaatikolle asti. Nyt on ollut huonolla hoidolla. Mansikkaa on joku hehtaari, Virolaisia on ollut keräämässä. Niistä ois tulossa naista asujaks, mut mitä se äitikii sanos, kääntyis haudassaan, jos sellasen tois emännäks. Vapaapäivän nekkii tahtoo viikossa ja täyvellä palakalla. Mutta hänen emäntänsä sais pittee kakskii vapaapäivee, ja uamula muata vaikka seihtemään. Ruusupenkkii vois hoijella, jos niinku tykkeis semmosesta, ja kyllä ne Viron tytötkii hoiteloo. Minusta äiti kuulemma oli tykännyt aikoinaan, kun olin ”ravakka työntekijä, enkä mikkää hepsankeikka.” Ja minulle on kuulemma käynyt niinkuin monelle muullekin, joka ei nuorena ou ollu kovin kaunotar, niin vanhetessa on komistunut kovasti.

 

Mies repi päivänkakkarasta lehtiä siinä keinutellessamme, ja mietti kai rakastaako vai ei rakasta.

Sitten hän vielä sanoi, että naapurin Sepellä on turkistarha, ja sillä on hyviä, edullisia minkinnahkoja, viime vuoden varastoa. Että onko minulla minkkiturkkia, jos niinku joululahjaks? Lupasin ajatella asiaa, ja mies lähti mersullaan. Sanoi ”kirjuttavansa,” matka on turhan pitkä ussein ajella.

Rehellisenä ihmisenä minun on kyllä sanottava, että tarjous oli houkutteleva, vaan.. Itsenäinen nainen minussa mutisi: ” äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta-” Suurestakin pahasta luulin aikoinani päässeeni, mutta taisinkin olla väärässä. Ehkä kuljinkin onneni ohitse.

Istun yhä keinussa ja mietin. Ajatella, kaksi vapaapäivää viikossa! Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ollut yhtäkään kokonaista päivää. Ja talon pituinen ruusupenkki! Olen aika huono matematiikassa mutta laskeskelen, että ”talon yl” on yli kaksikymmentä metriä. Talokin on komea. Ja pihassa on kuulemma äidin istuttama tammipuu. Se minkkiturkkikin houkuttelee, voisin heittää entisen teddyturkkini variksenpelättimen päälle.

Eila-ystävätär tuijottaa ja kysyy että onko sinulla enää omatunto tallella? Ottaisitko miehen minkkiturkin takia? Ja milloinka muka olen kitkenyt omaakaan kukkapenkkiäni, jossa vallalla on nokkonen, korkeana ja komeana kylläkin?

-Viron tytöt voivat kitkeä, lupaan tulevan emännänroolini innoittamana.

-Entä äitinsä muistoa palvova mies?

-Minua kun rupeaa palvomaan, niin äiti unohtuu.

-Ja koska olet aamulla noussut sängystä ennen kymmentä, huutaa Eila, ja paiskaa oven kiinni.

 

Mitä tekisin, en osaa päättää. Kysyisinkö päivänkakkaralta?