Voi minua:

Tänään minun pitäisi kirjoittaa

vakavamielistä tekstiä

Sinä tottelematon kynä!

Nostan sinua vastaan vielä syytteen

korkeimmassa oikeudessa

ja sinut tuomitaan kirjoittamaan

rakkausrunoja jne.

Minä kun enosaa kirjoittaa vakavaa tekstiä vaikka kuinka yritän! Enkä ainakaan rakkausrunoja. Nytkin ajattelin kertoa Facebuuk-jutuista. Taas, kuinka mones kerta jo lie, tuli kaveripyyntö Amerikkalaiselta komealta sotaherralta. Hänellä on sydän joka on etsinyt sielunkumppania tässä kylmässä maailmassa.Hän on nähnyt kuvani ja rakastunut suuresti.Haluaisi lähettää minulle arvokkaan sukunsa timanttikorun mutta tullimaksuihin tarvii rahaa.Hänen rikkaalta maatilaltaan ei saa niin nopeasti rahaa irroitettua, menis monta päivää ja hän haluaa ettei kukaan muu vaan vie minua sillä välin.

Oih, vähemmästäkin sydän heltyy ja kiva kun sain tiedon netin kautta yli valtameren!Ehkä hän kohta haluaa tullakin tänne, voin vilauttaa luottokorttia näin kivan asian eteen! Korurahan lähetän heti kun pankki aukeaa! Pitäisköhän poiketa Tiina ja Konsta Jylhän kauneusklinikalle ennen tapaamista? Tällä iällä on tartuttava hetkeen!

Samantapaista tekstiä oli edellisellä "kenraalilla" ja hänelle vastasin että oih, tulen luoksesi heti ekalla lennolla, lähetä vain matkarahat! Mitään ei ole kuulunut sen jälkeen. Ja minä kun ostin jo kukkamekon tapaamista varten!

ne nostaa vuan tuota ruokaverroo

ei leipee mahottomasti tarvii ahtoo

sais vyötärönkohtoo usseemmin kahtoo

On sokeri melekeen kokonaan poissa

enkä ryve kaulookaa myöte voissa

On Flora-neiti leivälläin tällä

jotta kuari ois pitempi elämällä

Potaatit on jiäny kokonaan kuoppaan

vielä kuitenkii joskus ruokihin ruoppaan

Tuo porkkana se ois vasta nasta juttu

vuan monenmonelle ei kovinkaa tuttu

Ne vihannessotkut kun ruuasta puuttuu

niin pihvikii melekee kulokkuun juuttuu

Elä piimee unoha, sitä maito ei korvoo

tuota ruokalistoos usseemmi sorvoo

Jos laskisit kalorit oisit sutjakka likka

ei unohtus laihuttamisen kikka

ala huomena uumoos kaventoo pijan

ni ei vartalos oiskaa ku emäsijan!

Vietin elämäni ensimäisen yksinäisen joulun. Olin ilman kaikkea, mitä ilman ei voi kuulema olla: pukki, kuusi, perhe, kinkku jne. Nyt vain ei ollut ketään kelle joulua valmistaa. Ainoa lapsikin on maailman toisella puolella.

On ollut raskaita luopumisen vuosia monta peräkkäin. Rajan taakse on mennyt poika, mies, äiti, isä, tätejä, setä ja monta muuta rakasta ihmistä. On pitänyt luopua kodista ja omaisuudesta.

Tilalle on tullut ihmeellinen rauha ja ilo. Nyt mietin kuinka olen voinut olla ilman tämän joulun kokemuksia: kynttilät, tähdet, hiljaisuus, yökävelyt, radio-ohjelmat, muutama harkittu Tv-ohjelma ja videonauha ja musiikki. Minulla oli aikaa jouluna, mikä oli ihan uusi asia elämässäni.

Elin sananmukaisesti enkelien keskellä; minulla kun on 28 erilaista enkeliä hyllyssä Valamosta tuodun ikonin alla.

Monta kertaa soi korvissani myös Konsta Jylhän joululaulun sanat: "Sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen..."

Kirkkautta alkavalle vuodelle tahdon myös teille, kaikki lukijani!

Näin masentavan perheen takia ajattelin etten kirjoittele enää mitään.Lehtien palkkiot jää tulematta mutta syökööt vaan kaurapuuroa, se on niille oikein. Lähdin kävelemään hautausmaalle jossa outoa kyllä, virkistyn. Löysin tekstin: Tassä lepää onnellinen mies, ja tekstin: Ei minusta vuorta tullut, ja kiven jossa oli kuusi säkeistöä laulusta: Kotkan poikii ilman siipii. Oli kiviä joissa oli vene tai enkeli tai auringonlasku.Tässä iässä miettii että hoitaakohan kukaan minun hautaani sitten joskus. Esikoinen sanoi kerran että kyllä, hän kilpailuttaa haudanhoidon Kymmenen edullisimman tarjouksen tehnyttä saa muovisankon! Ja Petellä on ainainen rahanpuute, se kastelee kukat vitosella. Ja tekokukat, ne vasta kauniita onkin! Ajettele, sun haudalla kukkis auringonkukka keskellä talvea, muistas kaikki miten aurinkoinen sä olit, tai siis luulit olevasi!

Palasin murjottamaan kotipihan keinuun.Saan moitteita siitäkin kun en anna ajaa ruohoa ennenkuin voikukat ovat kukkineet ja valkoapila kuihtunut. Perunaa olen istuttanut keinun viereen koska kukkiihan se perunakin.Koen olevani melkein peruna, mutta kukkiihan se,hyötykasvi vielä!

Nykyään puhutaan että geenit vaikuttavat ihmiseen suuresti. Pitänee uskoa. Tytär oli hyvä virkkaamaan jo alle kouluikäisenä, teki pannulappuja koko suvulle.Anoppi kehaisi että hänen suvustaan tuo taito on peritty, he ovat kaikki olleet hyviä käsitöissä. Kummitätikin otti osan kunniasta itselleen, onhan hän ompelija ammatiltaan. Usein tyttö kuitenkin tuli koulusta kotiin nuttu nurin, hame takaperin ja myssy mihin lie jäänyt. Huokasin ja ajattelin että jotain perimää on äidiltäkin sentään. Minulta unohtuu  usein kauppakassi tai puhelin ties minne ja olen hävittänyt lukuisan määrän nahkahansikkaita ja sateenvarjoja jonnekin ja olen lähtenyt kylille eriparisissa kengissä ym.

Yhden kerran muistan tytön suuttuneen kunnolla. Hän täytti seitsemän vuottaja vieraita oli kutsuttu iso liuta Yhtäkkiä hä huomasi että äiti nousikin taksin kyytiin. Tyttö oli huutanut itku kurkussa vieraille että hän ei ikinä anna anteeksi äidille, miksi sen piti juuri nyt mun syntymäpäivänä lähteä synnyttämään pikkusiskoa, ois mennyt muuna päivänä!

Tämä oli karkausvuosi ja karkauspäivä kiinnosti kovasti.Naapurin Eino odottaa aina karkausvuotta kuin kuuta nosevaa. Hänellä on varattu monta metriä hamekangasta kosijoille. Nyt hän epäili ettei se ehkä riitäkään kuin minihameisiin. Hänellä on hyvä itsetunto kuten miehellä pitää ollakin. En minäkään menisi kosimaan mielensäpahoittajia.

Kävin kuitenkin katsomassa kankaan etukäteen ja päätin etten kosikaan kun kangas oli niin rumaa. Eila puolestaan ihastui kankaaseen ja harmitteli ettei voi kosia kun on jo naimisissa ja kaksinnainti on Suomessa kielletty. Harmi,sulle mä oisin vastannu myöntävästi, sanoi Eino ja kertoi, että hän ei ole mustasukkainen ja kyttäävä tyyppi. Eila saisi asuakin missä haluaa ja kenen kanssa vaan, koska avioliiton ei kuulu olla kahle.

Kosimatta nyt kuitenkin jäi, ehkä sitten neljän vuoden kuluttua.Eipä tuo liitossa olokaan kuulosta aina kovin ruusuiselta. Kuuntelin aamukävelyllä ollessani yhden perheen riitelyä, kovaäänistä kuin ooppera-aaria.Selvisi että kumpikaan ei rakasta toistaan. No, silloinhan on kaikki hyvin, erotkoot vaan. Mutta talo ei mene kaupaksi, pankki ei anna lisälainaa ja lapset kärsisivät koulun vaihdosta, jne, jne.Jos ja jos, niin sitten olisi kaikki taas hyvin.

Minulla on edessä mukava perjantai-ilta kissan kanssa. Kissa odottaa Tv-n edessä lintuohjelmaa ja filmiä vedenalaisista kaloista, se on sen lemppari.Kissa on takuuvarmaa seuraa: kehrää minut nähdessään ja istuu sylissä koko illan ja nukkuu yön vieressäni.

Perjantai-iltojeni viihdettä ovat radion puhelintoivekonsertit. Monelle soittajalle on suuri asia päästä esittämään toiveensa. Samalla he kertovat melkein koko elämäntarinansa kuuntelijoille.Esimerkiksi näin:

Radiosta, hyvää iltaa! Missäpäin Suomea asutte?

Iltoo. Kemissä ollaan.

Mitä kuuluu Kemiin? Joko on sauna lämpiämässä?

Sauna lämpii jo.Viime yön valavoinki ku ol kuutamo ja kahesti muutennii pittää yölä vessassa käyvä.Kovvoo löylyy ei voi ottoo kun on syvämessä vajjaatoimintaa, käyp ahistammaa.

Vai niin. Sepä ikävää. Mutta kuitenkin kotona pystytte asumaan?

Kyllä, vaikka mammalakkii ol ohitusleikkaus viime tammikuussa, mut toimeen tullaan.Musiikkii kuunnellaan ja joskus käyvään karaokkee laulamassa.

Vai niin, sehän hauskaa!Mitä siellä laulatte?

No tankoja mie laulan aina. Niinku Valoa yössä jaMakasiinin luona.Mut amatöörihän mie oon ja manakeri.

Kemi taitaa olla mukava paikka, sielläkö aiotte asua edelleen?

Missäpä se köyhä muuala.Tänne miut pittää hauvatakkii.

Muu paikka ei käy? Onhan meillä Rovaniemelläkin kaunis hautausmaa.

Ei, hyvänen aika, enhän mie tunne sieltä kettään!

Nyt pannaan soimaan tämä toiveenne ”Liljankukka.” Haluatteko lähettää terveisiä?

No terveisii Mirjale ja Otolle jos kuunteloovat, oltii samalla matkalla Tallinnassa. Ja Aunelle nuapuriin ja sen tytölle Kiinaan, Ja kaikille jotka luuloot miut tuntevaasa, terveiset.

Samoin, kissalta ja minulta,keväiset terveiset kaikille jotka luulevat meidät tuntevansa!

Ison hotellin keittiö, uuvuttava työpaikka, jossa minua ei ollut olemassa. Olinhan menettänyt kaiken, kartanot ja maat, olin köyhä kuin kirkonrotta. Olin pudonnut yhteiskunnan arvoasteikossa alimpaan pykälään tai joidenkin mielestä nollaan.

Tiskasin koneella, pesin kattiloita tiskinurkkauksessa. Kahdeksan tuntia tuntia tuntia.. Tarjoilijat toivat astioita, kukaan ei puhunut minulle mitään. Tarjoilija pudotti lasin, minä lakaisin sirpaleet ja jatkoin tiskausta. Tupakalla kävivät ulkona vähän väliä, heillä oli hauskaa keskenään. Minut he ohittivat kuin olisin ollut ilmaa, viskasivat kuitenkin astiat linjastolle ohi mennessään. Olin siis kuitenkin olemassa, koska aina oli puhtaita astioita. Olin kuin Tuhkimo nurkassani, hikinen ja likainen, koska aina oli kiire. Kokeilla oli kiire: pese tuo kattila, ois pitäny jo olla, tarviin heti. Kukaan ei pyytänyt kahville tai syömään. Otin itse kahvikupin ja join nurkassani. Eräs yösiivooja toi kerran kiisselivadin ja sanoi: ”syö tuosta jos maistuu.”

Roskista otin luita koiralle ja panin pussin pyöräni viereen. Herra Johtaja avasi sen ja huusi”- Täältä ei viedä mitään, tietäkää se!” Olin ihan hiljaa. Tiskasin ja tiskasin ja aloin puhelemaan astioille. ”Oliko teillä hauskaa pöydässä? Olivatko naiset kauniita? Mitä lauluja kuulitte?”

Herra Johtaja oli ”hyvinä päivinä” käynyt meillä kylässäkin monta kertaa, nyt hän ei koskaan tervehtinyt. Hänelle minua ei ollut olemassa.

Pesin lihatarjottimia ja kyselin niiltä: ”Kuulitteko metsästysjuttuja? Näittekö minun kotikyläläisiäni? Ne eivät halveksi minua vaikken omista mitään. Niillä on sentään sydämen sivistystä”.

Nyt Herra Johtaja istuu vankilassa veropetoksista. Minä olen vapaa kuin taivaan lintu, nautin niiden liverryksestä puhtaalla omallatunnolla. Tupakanpolttajat yskivät keuhkojaan pihalle raittiissa ilmassa, jota ilman hekään eivät voi elää. He eivät yhäkään ”tunne” minua ohikulkiessaan, mutta minä hengitän puhtailla keuhkoillani. Ja kierrän heidän tupakansavunsa. Yösiivooja ajaa pyörällä töihin ja vilkuttaa iloisesti.

JA AURINKO NOUSEE

Olen toisessa työpaikassa. Minä olen olemassa, asia, jota en tahdo millään muistaa edellisen jälkeen. Kyselen nöyrästi: ”Mitä teen? Milloin teen? Minun kuuluisi sanoa: ”Nyt tehdään ja näin tehdään.” Minulla on siihen taito ja koulutus, mutta vie aikaa nousta nollasta kymppiin.Täälläkin joku tahtoo ohittaa kuin minua ei olisi olemassakaan. Hän kirjoittaa tyttärelleen hyvän työtodistuksen, vaikka minunhan se kuuluisi tehdä. Työtodistuksen arvonimi ”emäntä” ei mielestäni kuulu kesäapulaiselle, joka on hädin tuskin osannut perunat keittää. Mietin miten tyttörukka pärjännee seuraavissa työpaikoissa, kun hänellä pitäisi jo olla emännän taidot.

Toinen työtoveri tuo töihin vihaisen koiransa, joka repii yhden työmiehen nahkatakin, ja ruikkii juhlien tilaajan kintuille. ”Se on niin leikkisä,” naureksii omistaja, eikä korvauksista ole puhettakaan. Juhlien tilaaja peruu juhlat. Hän ei tule paikkaan, jossa koirat kintuille kuseksii. Kun korjasin koiran jätöksiä matoilta, ja parsin revittyjä vaatteitani, alkoi mittani täyttyä. ”Mä en tuu sit ollenkaan töihin,” ilmoitti nainen.” Mä teen kotona nää työt. Ei koiraa voi jättää yksin kotiin.” Eipä voikaan, kun ei ole tehty kunnon aitausta, ja naapurit pelkäävät ja juoksevat pakoon koiran nähdessään. Muutaman kyläläisen puhuttelun, ja raadellun naapurinkoiran jälkeen hän kai lopetti koiran. En ole kiinnostunut asiasta.Vihat sain kuitenkin. Naureksin kuulemma liikaa työmiesten kanssa, hän kertoi ylijohtajalle, joka tuli kuin myrskyn merkki luokseni. Minun tulisi kuulemma ajatella, miten käyttäydyn tälläisen paikan emäntänä. Pitäisi olla ARVOKAS!

JA AURINKO PAISTAA

Elämä kyllä tasaa, sanoi mummoni, ja niin on käynytkin. Enää ei ole pakko tehdä, vaan saa tehdä, ja saa valita mitä tekee. Se on etuoikeus terveelle ihmiselle. Onhan paljon tehtävää erilaisissa harrastuksissa, talkoissa, ystäväpalvelussa ja vapaaehtoistyössä. Nyt voi panna ”omat työt ” etusijalle. Kulkea metsät ja suot ja järvet ja kirjastot ja ystävät, ja sitten tekeekin jo mieli tulla taas ihmisten ilmoille vähäksi aikaa.

Olen munkinpaistotalkoissa. Meillä ikänaisilla on niin hauskaa, kun munkkien reiät tahtovat mennä ihan väkisin umpeen kattilassa kiehuessaaan. Tyhjän nauraminen on terapeuttista.

Teemme piirakoita, ei väsyksiin asti. Malli tulee milloin minkinlainen, persoonallinen kuitenkin.

Lähdemme retkille, sama iloinen talkoojoukko. Yösiivoojaystäväkin on joskus mukana vapaa-ajallaan. Hän kertoo, että tupakkapaikka on vaihtunut kauemmas, mutta samat tyypit viipyvät yhä kauemmin siellä, ja köhivät niin, että pahaa tekee kuunnella. Hän on onnellinen puolestani, että voin itse valita ”työtoverini.”

Minullakin on nykyisin syysloma, talviloma, hiihtoloma, tai mikä loma vain haluan. Nyt keksin ”lomilleni” monenlaisia nimiä. Tänään minulla on äitiysloma, kun hoidan ihanaa pientä Sellaa. Halailen häntä niin, että hän tyrkkää minut kauemmaksi, ja sanoo äkäisenä: ”Kyllä tuo rakkaus jo riittää!” Hän huomauttaa myös, että HÄNEN mummollaan on aina liina pöydällä ja kukkia.

Keitämme talkoilla rantakalaa. Muistelen Ilkkaa, työkaveriani ravintola-ajalta. Aamuisin tuli keittiöön parikin isoa laatikkoa muikkuja. Ilkka otti kalalaatikot autoon ja ajoi kirkkorantaan laiturille niitä perkaamaan. Seurana oli lokit ja kylän miehiäkin. Raikkaassa ilmassa oli mukava perata kalat, ja huuhdella ne järvessä, ja ajaa sitten töihin takaisin. Kalan perkaus ei ollut yleensä keittiöväen mielipuuhaa, joten iloitsimme suuresti Ilkasta.

Pesen mattoja rannassa, omia, tai toisten, ei sillä lie väliä. Aurinko paistaa ja välillä voi pulahtaa järveen. Tai juoda eväskahvit rantakivellä istuen. Lukeakin voi aurinkoa ottaessaan, ja pohdiskella, ovatko omat ajatukset samankaltaisia esimerkiksi Joel Lehtosen kanssa. Putkinotkojakin kun on niin monenlaisia.Voin myös juoda eväskahvit laiturin nokassa, tai soudella rantakaislikossa, ja kuunnella ehtookelloja.

Elämä on tasannut, moninkertaisesti!

Olen sedän omaishoitajana viikon ajan. Isäntä, joka on ‘virallinen’ omaishoitaja, lähti viikoksi syyskalaan naapurin isännän kanssa. Ei muka tarvitse heistä olla huolissaan. Tsunami ei merellä ole niin vaarallinen kuin maalla, ja kalaa tuodaan saavikaupalla.

Kotipalvelu käy onneksi joka paivä pistämässä insuliinin. Setä sanoo etteivät asiat ole koskaan olleet näin hyvin, ei edes eukkovainaan eläessä. Joka päivä tulee kaksi naista häntä hoivailemaan. Niin kauniitakin ovat, minkä nyt kaihisilmillä näkee.

Joskus hän on ollut intervallipaikalla hoidossa. Siellä hän laihtuu, putoilee sängystä, nipistelee hoitajia, jne. Puhutaan, että laitoshoidossa laitostuu, mutta ei, ei, hän on mitä virkein ja terävin ihminen. Mutta huomasin jokapäiväisenä kävijänä, että minähän tässä laitostun! Milloin on ruoka-aika? Milloin lääkkeenotto? Entä ulkoiluaika? Onko kissa syötetty? Kuka pelkää mustaa miestä? Missä nitrot? Asiat pyörivät mielessä pitkin päivää - siis minulla, joka olen terve ja jonka pitäisi viettää normaalia elämää!

Nyt kotihoidossa hän lihoo, vaatii kotikaljaa kun sairaalassakin oli, sekä tummaa ja vaaleaa leipää Hän suuttuu kun en mene lypsylle, ei muista ettei ole lehmiäkään.

Lehdestä hän näyttää minulle kuvaa, ja sanoo ettei ole ikinä nähnyt noin rumaa naista. Kuvassa on prinssi Charles Camillansa kanssa.

Ennenvanhaan kyläyhteisö hoiti hullunsa ja perheet vanhuksensa. Siinä on todella ollut elämänkoulua kaikille, on kuitenkin opittu vastuuta ja empatiaa. Ei puhuttu että terveydenhuolto on kriisissä, kuten nyt.

Ekaluokkalainen sanoo että setä on hyvä olemassa, kun se muistaa vanhoja asioita. Tänään hän kysyi sedältä, oliko dinosauruksia silloin kun hän oli nuori ja miten isoja ne oli.

Olen siis vielä kolme päivää omaishoitaja sedälle ja koululaiselle, joka tunnollisena oppilaana oli kertonut sedän terveiset opettajalle: -Opettajaneiti on puolta kauniimpi kuin Englannin Camilla!

Jos saan edes yhden ruuan onnistumaan sedän mielen mukaan, huokaan helpotuksesta tämän viikon jälkeen. Kunpa joku vielä kertoisi, mitä ovat hapanrokka, maitolämmitys tai potaattilohko ja miten ne tehdään!

Tein katu-callupin lehtemme levikkialueella: Oletko sitä mieltä että muikku on parempi ruokakala kuin silakka? Vastaukset olivat yllättävän suoraviivaisia mutta silti vaikeaselkoisia seuraavaan tapaan:

1.Olen samaa mieltä.

2.Olen eri mieltä.

3.En ole erityisesti mitään mieltä.

4.Minulla ei ole mieltä.

5.Olen vailla mieltä.

6.Olen huomenna toista mieltä.

7Onko minulla mieltä?

8Olen.

9.En.

10.Kyllä.

Muikun kannattajiksi tunnustautui siis kolme ja puoli kymmenestä.( huom.vastaus ”Olen huomenna toista mieltä”) Kolmenkymmenen viiden prosentin kannatus muikulle lienee kuitenkin tilastollista harhaa, sillä rapeaksi paistetut muikut häviävät tarjoiluvadilta alta aikayksikön ainakin minun työpaikallani. Ehkä kysymyksenasettelu oli hiukan huono, toisen tuloksen olisi saanut kysymällä vain: muikku vai silakka?

Kerimäen pitäjäruoka on rantakala, muikkusoppa johon ei edes perunoita tule mukaan.Koululaiset eivät lusikkaansa soppaan pistä, sen olen huomannut. Ruuan tulisi tietenkin olla myös mieluista ja ikävä sanoa, että meidänkin perheen muikkusoppaa rakastavat vain minä ja kanat. Paistettuja muikkuja nuoriso ei halua ruotia, suolamuikut ovat yök, kermamuikuille käännetään selkä, jne.

Lämmin muikkujuustoleipä kelpasi kun se ostettiin hotelli Herttuasta kalliisti iltapalaksi. Kotona tilasivat samanlaisen pelkällä juustolla, kiitos.

Esikoinen kehuu mustekalaa, kiinalaisessa ravintolassa se on hyvää. Tytär, jonka poikaystävän sukunimi on Muikku, sanoo syövänsä jos Muikku tarjoaa muikkua vaikka tönkkösuolattuna!

Kuopus haluaa suklaamuikkuja!

Isäntäkin haluaa osallistua tähän mielenkiintoiseen kalakeskusteluun, tähtää minua kamerakännykällä ja sanoo: ”Sano Muikku!” Luon häneen murhaavan katseen, jolloin hän panee lippahatun päähänsä ja sanoo menevänsä baariin katsomaan olisiko siellä iloisemman näköisiä naisia!

Pitäisiköhän uskoa callup -tulokseen ja lähteä silakkamarkkinoille?

Yhdellä vävyn bändikaverilla on sikala. Tytär ja vävy tilasivat sieltä itselleen joulukinkun. Pian kaveri soitti ja pyysi heitä ottamaan yhden sian hoitoon pariksi kuukaudeksi. Häneltä kun lähtee siat teurastamolle ja sikala pitää pestä uusia porsaita varten.

Niin siinä sitten kävi, että käsistään kätevä vävy teki laudoista kuljetuslaatikon auton peräkärriin ja rakensi ‘sikalan’ omakotitalonsa seinään kiinni.

Sialle tuli nimeksi Velmeri ja se oli jo 70 kiloa painava possu tullessaan taloon.Vävy teki myös ison syöttökaukalon johon mahtuisi paljon puuroa päivän ajaksi, kun tytär ja vävy olivat töissä.

Mutta Velmeri halusikin kaukalon sängykseen. Siihen se ahtautui makaamaan, eikä suostunut lähtemään pois, vaikka miten puhdas pehkukasa odotti vieressä. Ruoka-astiakseen se sai sitten hienon teräskattilan, kun ei nuorella perheellä muutakaan sopivaa kulhoa ollut.

Töistä tullessaaan he käyvät kaupan kautta ja kauppias antaa omenia, banaaneja, piimää ym vanhalla päiväyksellä, ja joskus muutakin myymättä jäänyttä ruokaa Velmerille. Toinen kauppias toi rikkoutuneita jauhopusseja ja työtoverit ja naapuritkin säästävät ruuantähteitä kuten ennenvanhaan sialle joka korvasi nykyisen biojätteen.

Tytär sanoo, että yölläkin kuuluu sian röhkintä makuuhuoneen seinän takaa, tai ei hän aina ole varma, kumpi se röhkii, vävy vai Velmeri!

Lauantaina he käyvät ajelulla kuten muutkin perheet viikonloppuisin. He käyvät Velmerin lapsuudenkodista uusia pehkupaaleja alusiksi ja lämmikkeeksi. Ihmiset vilkuttavat Velmerille, joka alkaa olla jo koko kylän lemmikki. Tytär ja vävy ovat kai niitä kylähulluja, joita joka kylään mahtuu muutama.

Velmeri on saanut ennakkoperinnönkin, jos vaikka sattuisi kuolemaan ennen perinnön antajaa. Vävyn mummi liitätti yhteen kaksi kultaista kaulaketjua. Ketju on aina Velmerin kaulassa. Vävy on Irwin-fani, joten hän laittoi vielä Irwinin kuvalla varustetun kaulusnapin ketjuun kiinni. Sika on viisas eläin ja huomaan että se nauttii korujen kilinästä.

Velmeri painaa jo sata kiloa ja minua peloittaa joulun läheisyys. Tytär sanoo, ettei hän ikimaailmassa voisi syödä Velmerin lihaa. Jostain syystä vävyn bändikään ei ole pitkään aikaan soittanut laulua ‘Sika, jouluksi paistetaan.’

Lähden iltalenkille. Kukas sieltä tuleekaan vastaan! Velmerin utelias naama kurkistaa auton peräkärristä pehkupaalien seasta kaulaketju kiillellen. Paalien päällä on pari laatikollista omenia ja banaaneja ja toisen kauppiaan lahjoittamat piimälaatikot. Edestäpäin tuleva auto piippaa, pysäyttää ja heittää peräkärriin säkillisen lenkkimakkaroita. -Vanha päiväys, mies huutaa nauraen.

-Röh, röh, sanoo Velmeri kiitokseksi. Tytär ja vävy jatkavat vielä matkaa kioskille, koska on lauantai ja Velmerin karkkipäivä.

Mummin enolla oli aikoinaan sama sika monta vuotta. Hän sanoi että koska sika pitää olla, niin mitä tuota vaihtamaan.

Velmerin tapauksessa loppu on niin surullinen, etten voi sitä kyynelittä kertoa. Mutta tytär sai kuitenkin perinnöksi kultaisen kaulaketjun.